Pienen kylän keskusteluryhmässä ”jäsenet” kohtaan ilmestynyt kuva josta minä tunnistan sinut heti. En asu kylässä. En tiedä miksi käyn lukemassa koirista ja kissoista.. hankalista risteyksistä ja kaupan kassoista. Kadonneista polkupyöristä.
Herättyjä aamuja välissä yli 10 000, mutta tiedän kasvojesi ääriviivat ulkoa ja tunnistan jokaisen välimerkin niille tarkoitetuista kohdista.. tunnen hiusten laineet sormieni välissä vaikka en ole niitä ajatellut näinä pitkinä öinä. En kertaakaan – valehtelen itselleni.
Sinun jälkeesi minä sirpaloiduin ja kadotin ihoni hetkeksi.. kenelle tahansa.
Särjin ihmisiä unohtaen nimet ja osoitteet tietäen niiden olevan merkityksettömiä kirjainsarjoja jo ennen lausumistaan. Taivaalle kiitos siitä, ettei ollut olemassa virtuaaleja todellisuuksia, joista irti pääseminen olisi ollut haastavaa ja väsyttävää tahtojen taistelua. En ollut kaunis, mutta luulivat kauniiksi näkemättä pintaa syvemmälle. Luulivat ihmiseksi vaikka ihminen minussa oli vasta paljon myöhemmin.
Mietin muistatko minut.
”… mahdatko sä koskaan ajatella minua…”
Minä olen se, joka kirjoitti liian paljon, liian nopeasti ja ajatteli vielä enemmän. Se, joka valutti elämänsä paperille väreillä joita sinä et värisokeudeltasi nähnyt. Minä olin se morsiameksi maalattu, jonka vuoksi ajoit autosi tien syrjään kosketuksen ollessa liian keveä. Minä istuin leveällä ikkunalaudalla ja puhaltelin saippuakuplia alas hietikolle vain nähdäkseni kuinka kauas ne lentävät. Ei sinulla ollut siihen enää osaa eikä arpaa. Olen se, joka olisi halunnut vain tanssia ja tanssia ja tanssia – yksin.
Liian paljon, liian vaikeaa … hankala rakastaa ketään, kuka Ei halua kosketettavan. Sellaista, joka uskoo huomisen loppuvan tänään vain koska eilinen oli jo nyt ohi liian kipeänä muistaa.
Olisit yrittänyt enemmän kuin musta-valkoisen television verran jota koskaan en kytkenyt seinään. Minä joka en katsonut televisiota – tuijottamassa pimeää ruutua tyhjän huoneen nurkassa. Kerroin vain kaiken sen minkä halusin repiä paperille, enkä edes sinulle vaan itselleni. Maailma ei ollut minulle totta silloin, vaikka luulin sen olevan.
Miksi kirjoitan nyt taas.
Tein siitä muuten itselleni ammatin. Aina siihen asti kunnes säätely sotki sanani ja oikolukija luuli tietävänsä mitä minä tarkoitin. Luovutin ja lopetin taistelutta ilman neuvotteluja.. niin kuin sinutkin luovutin jonkun muun elämälle.
(Ja harhailen taas.. huomaan estäväni ajatuksen etenemisen ehkä peläten mihin se mahtaa minut väkisin sulloa.)
Miksi kirjoitan nyt taas – siinä keskusteluryhmän seinällä sinä katsoit minua kysyen ja päätin nyt olevan riittävän monta aamua välissä. Yli 10 000 iltaa kertoa kuka minä olin. Selittää. Itselleni. Miksi.
Nyt en enää ole aivan sama. Pohjalla silti se levottomasti liehuva aarnivalkea – virvatulen vieno vire, jota tuuli heittelee tahtonsa mukaan suunnasta toiseen kärkeä kiinnittämättä. Liian kaukana karussa sinun etsiä tai miettiä tekstin loppua pidempään.
Kirjoitan kiitoksen.. ilman sinua en olisi minä.